Elämän yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus on laittanut myöntämään, etten voi hallita elämää, en edes omaani. Minusta on tullut haavoittuva ja rajallinen, voimia on rajoitetusti, samoin aikaa, intoa ja kestävyyttä. Iän myötä olen tarkemmin alkanut pohtia mihin käytän rajalliset voimavarani. Aika on niin arvokasta, että valitsen nyt hyvin tarkasti mitä teen ja mitä en.

Kiire on hyvä renki mutta huono isäntä. Sopivat deadlinet tuovat ryhtiä ja on palkitsevaa kokea olevansa aikaansaava. Tavoitteenani ei kuitenkaan ole tehdä määrällisesti paljon, vaan tehdä juuri oikeat asiat. Arvokasta on olla herkällä tunnolla Jumalan suuntaan, kysyen mikä on nyt tärkeää? Mitä ovat ne asiat, jotka ovat Jumalan sydämellä? Haluan olla mukana siinä, mitä hän tekee. Usein myös puntaroin, onko elämässäni asioita joista minun olisi aika vetäytyä syrjään. Jättää menemättä, antaa toisten kantaa vastuu? Tarvitseeko minulla edes olla mielipidettä kaikkeen vai olisiko viisasta vain kuunnella muita, tehdä hyviä kysymyksiä ja antaa toisten päättää? Pätemisen sijasta voin rauhassa katsoa sivusta miten asiat tapahtuvat. Aika on lahja eikä sitä ole loputtomiin.