Kasvamisen kipu ja kauneus

Olin neljän vanha, ja kohta täyttäisin viisi. Seurakunnassamme oli tulossa isot juhlat, ja me pyhäkoululaiset laulaisimme siellä. Oi mikä autuus, äiti oli luvannut meille siskoni Raijan kanssa uudet mekot ja pönkä-alushameet. Tiesin pyhäkoulusta, että taivas oli ihana. Mutta minun taivaani oli nyt se, että saisin juhlaan uuden hameen ja sinne alle pönkä-alushameen, joka kahisisi.

Äiti oli ommellut mekkoni valmiiksi, ja alushamekin oli ostettuna. Onneni oli täydellinen. Mutta, äitini halusi tehdä kaikessa köyhyydessämme hyvää vielä köyhemmille. Ja lähellä naapurissa asui sellaisia. Heillä ei ollut edes uskoa, joten he olivat tosi köyhiä. No, heillä oli Raijan ikäinen tyttö, joka oli minun kokoiseni. Hänkin kävi meidän pyynnöstämme pyhäkoulua.

Kun juhlapäivä lähestyi, kävi ilmi, että tällä tytöllä ei ollut juhlaleninkiä. No, minun äitini siis halusi tehdä hyvää. Hän päätteli, että Marla on niin pieni, ettei hän tarvitse vielä niin hienoja vaatteita, joten antoi minun mekkoni ja alushameeni sille köyhemmälle tytölle. Antoi pois minun suurimman unelmani. Uudet kauan haaveena olleet juhlavaatteeni! Se tuntui siltä, kuin olisin taivaspaikkani siinä hetkessä menettänyt. Mutta itku ja parku eivät auttaneet. Äiti halusi tehdä hyvää, ja se luettakoon hänen hyväkseen.

Siellä seurakunnan hienossa juhlassa minä sitten seisoin eturivissä laulamassa vetelä henkselihame päälläni ainoana, jolla ei ollut sitä pönkä-alushametta. Tämä luettakoon minun hyväkseni Jumala. Muista minua, kun tarvitsen juhlavaatteita.

Nyt jo eläkeikään ehtineenä, voin nauraa tälle hellyttävälle tarinalle lapsuudestani. Ja kyllä minun täytyy sanoa, ettei ainakaan vetelien henkselihameiden takia ole tarvinnut aikuisena juhlissa hävetä. Jumala antoi lahjaksi luovuutta. Olen monet yksilölliset juhlavermeet tehnyt vuosien varrella itselleni.

Paras juhlavaatteeni syntyi, kun löysin 80-luvulla kirpputorilta aivan viehättävät mummun pitsiverhot kymmenellä markalla. Pitsi oli luunväristä ja hyvin laskeutuvaa. Pitsi oli ensin Anniina-tyttäremme vauvankopan ympärillä, ennen juhlapuvuksi muuntautumista. Aluspuvun ompelin vanhasta, valkoisesta, höyhenen kevyestä äitiysmekosta, jota oli kaksi odottavaa äitiä käyttänyt ennen minua.

Ensimmäiset juhlani siinä luomuksessa olivat sellaiset, jossa oli minulle paljon vieraita ihmisiä. Yhtäkkiä edessäni oli vanhempi, arvokkaan näköinen herrasmies. –Anteeksi, mutta saanko kysyä, onko rouva ollut ulkomailla, kun on niin hieno kostyymi?

Ja voi sitä hyvää mieltä ja naurua, mikä siitä kysymykestä seurasi. Siinä minä seisoin ison ryhmän keskellä, hauskuuttaen juhlavieraita kertomalla päälläni olevista mummon verhoista ja Jumalan huolenpidosta. Sitä en kertonut, että unohdin ommella hameosaan vetoketjun. No, hakaneula piti ihan hyvin ja hukkui sinne pitsien laskoksiin. En koskaan saanut sitä vetoketjua ommeltua, niin että hakaneulalla mentiin. Hand made by Marla.

Joskus minusta tuntuu, että me joudumme luopumaan jossain vaiheessa elämää jostain itselle tosi tärkeästä. Mutta myöhemmin saamme huomata, että se ikäänkuin tallettui jonnekin Jumalan korkeakorkoiselle tilille. Joskus niillä koroilla on eletty pitkiäkin aikoja. Ja juhlapuvut ovat olleet sitä taattua laatua; Hand made by Marla.

Marla Rönqvist