Anna-Liisa Hyrsky-Heikkilä ajaa vanhan maalaistalon pihapiiriin. Suvulla pitkään ollut maatila on nykyään säätiön omistuksessa, jota hallinnoi suku ja ystäväpiiri. Anna-Liisa ja hänen miehensä Pekka asustelevat tilan toisessa päärakennuksessa. Asuintalon vieressä oleva vanha punamultainen hirsitalo toimii Anna-Liisan vanhempien toiveen mukaisesti paikkana, jossa pidetään kirkkokuntarajoja ylittäviä, Pyhän Hengen täyteisiä kotikokouksia.
Seikkailunhaluinen Anna-Liisa asettui lopulta nuorena aikuisena Suomeen, ja se on itseasiassa aikamoinen ihme, sillä hänen ”suonissaan virtaa merivesi”. Hyrsky-nimen takaa paljastuu suvun tarina. Sanakirjan mukaan hyrsky tarkoittaa lainetta, aaltoa tai kuohua. Kuten nimi kertoo, Anna-Liisan suku on isän puolelta merimiehiä täynnä. Hänen isoisänsä, suuren purjelaivan merikapteeni oli nelikymmenvuotias, kun hän joutui Saksan pahamaineiselle Pölitzin keskitysleirille. Leiri oli tarkoitettu saksalaisille rangaistusvangeille, ja siksi historioitsijat ovatkin ihmetelleet, miksi 150 suomalaista merimiestä internoitiin juuri sinne, kun Saksa sai vihiä, että Suomi ja Neuvostoliitto aikoivat sopia rauhasta. Vangitseminen tapahtui heti vihamielisenä eleenä, kun välirauha astui voimaan. Vangitsemisen aikaan Anna-Liisan isoisä oli Saksan palkkaamana kuljettamassa rahtia.
–Isoisäni oli keskitysleirillä yli puoli vuotta. Leiri jäi pommitusten alle, kun länsiliitouma hyökkäsi Saksaan. Leiriltä vapauduttuaan hän jäi pois Suomeen kuljetettavasta joukosta, sillä sai miinasta sirpaleen selkäänsä. Hän oli kokonaan omillaan, mutta pääsi monien vaiheiden jälkeen vihdoin Suomeen, jossa hänet ohjattiin tutkintaleirille. Ulkomailta palaavia syynättiin leirillä tarkkaan, ja tutkittiin ovatko he olleet vihollisen puolella. Leirillä tehtiin myös täihoitoja ja tarkistettiin mahdolliset sairaudet. Perhe sai tietää vasta tässä vaiheessa, että isoisä onkin elossa, sillä hän lähetti kortin tutkintaleiriltä vaimolleen perheelleen. Sodan jälkeen isoisäni neuvoi poikiaan hankkimaan niin sanotusti oikean ammatin, joten isästäni tuli opettaja. Mentyään naimisiin äitini kanssa, he alkoivat viljellä äidin suvun omistuksessa ollutta Haraisten tilaa ja tila, jossa me nyt puolestamme asumme on äitini suvun perintöä.
–Isoisä puhui keskitysleirikokemuksistaan vasta vuosikymmenien jälkeen, eikä silloinkaan kovin paljoa. Olemme Pekan kanssa valmistelleet myös TV-dokumenttia aiheesta ja tehneet myös aikalaishaastatteluja, jotka ovat kansallisarkistossa. Nämä tapahtumat ovat varmasti jättäneet joitakin jälkiä sukuumme, Anna-Liisa pohtii.
Anna-Liisa on isänsä, isoisänsä ja isotätinsä tapaan visioiden näkijä. Isä näki rukouksessa jo vuosikymmeniä sitten ennalta jotakin, joka nyt toteutuu. Kun ihmiset eri seurakunnista saapuvat Haraisten tilan kotikokoukseen, meluisa ja lämmin tunnelma valtaa yli 150 vuotta vanhan talon, joka sijaitsee Turun kupeessa Mietoisissa. Kokoontumisia on järjestetty vuodesta –92 lähtien. Kokouksissa on tilaa Pyhän Hengen toiminnalle, niin kokouksen johtajana, kuin ihmisten yksilöllisenä parantajana. Joukossa on ihmisiä monenlaisista taustoista, ja kun Jumala toimii heidän keskellään, armolahjat ovat usein vahvasti käytössä. Kokouksessa joku saattaa kaatua ja alkaa nauraa tai itkeä, ja toinen taas viettää aikaa Herransa kanssa rauhallisesti ja paikallaan istuen. Kaikilla on tilaa olla oma itsensä. Hyväksyvä ilmapiiri on Jumalan aikaansaannosta. –Kyllä sitä välillä rukoilee, että Herra auta meitä ihan kaikkia, jotta väärinymmärryksiltä vältyttäisiin, Anna-Liisa naurahtaa.
Lue koko juttu seuraavasta Christina-lehdestä!
Kuva: Sanni Tunturipuro
Teksti: Outi Mähönen