Muistokirja- tai ystäväkirjaperinne tunnetaan jo keskiajalta aatelissukujen piiristä. Kyläillessä ystävien ja sukulaisten luona koottiin lyhyitä muistolauseita ja tervehdyksiä erityiseen kirjaan. Kuvitukseksi saatettiin piirtää tai maalata kirjoittajan vaakuna tai muu kuva, tai kiinnittää kirjan sivulle oma hiuskiehkura tai prässätty kukka. Suomalaisetkin tutustuivat muistokirjakulttuuriin 1500-luvun lopulla opiskellessaan Keski-Euroopan yliopistoissa. Varhaisimmat jälkipolville säilyneet suomalaisnaisten muistokirjat ovat Ingeborg Tottin ja Agneta Hornin albumit 1600-luvun alusta.

Muistokirjan pitäminen alkoi nousta suurempaan suosioon 1800-luvun alkupuolella. 1860-luvulta alkaen niiden suosituksi kuvitustavaksi tulivat valmiit kiiltokuvat. Koulujen antaman luku- ja kirjoitustaidon yleistymisen myötä harrastus levisi yhä laajemmalle ja nuorempiin ikäluokkiin. Muistovärssyjen kerääminen oli ystävyyssuhteiden vaalimista sekä sosiaalisten suhteiden luomista. Värssyn sanoin kerrottiin toiselle: Olet minulle tärkeä ja rakas, toivon elämääsi kaikkea hyvää, älä unohda minua.

Lue koko historian havinaa huokuva juttu Christina-lehden numerosta 1/23.