”Carita ja Jani Liukkonen ovat kokeneet monta keskenmenoa ensimmäisen ja toisen lapsensa välissä. Kuoleman kohtaaminen ja lapsien menettäminen on ollut järkyttävän kipeää, ja ajanut Caritaa varjojen laaksoihin. Moni ei ole ymmärtänyt, millaista on, kun raskaaksi tulemisen riemu ja toivo vaihtuu synkkään ja epätoivoiseen mielentilaan.

–Toisinaan tuntui kipeältä se, miten ihmiset yrittivät lohduttaa. Joku sanoi, että ehkä oli tarkoitus, että raskaudet menivät kesken. Toinen lohduttaja riemuitsi siitä, ettei hänelle käynyt samoin ja joku taas totesi, ettei saamani keskenmenot olleet kuitenkaan pahoja, kun ne tapahtuivat jo raskauden alkuvaiheessa. Nämä sanat tekivät kipeää. Ymmärrän kuitenkin sen, ettei toisten surua ole aina niin helppoa kohdata. Ehkä se johtuu siitäkin, että monien ihmisten on vaikea kohdata omaa suruaan ja siksi he eivät kykene tai halua kohdata toisten surua. Meidän perheen surujen keskellä olen miettinyt paljon myös sitä, kuinka Raamatun kehotus iloita iloitsevien kanssa saattaa olla meille suomalaisille helpompaa, kuin kehotus itkeä itkevien kanssa. Itkeminen itkevien kanssa on kuitenkin parasta lohdutusta. Meille se tarkoitti esimerkiksi niitä hetkiä, kun joku yksinkertaisuudessaan sanoi, että olen tosi pahoillani että noin kävi, on kyllä tosi hirveä juttu!”

Teksti ja kuva: Outi Mähönen