”Meillä ei voi olla koiraa! Olemme liikaa menossa, ja sitä paitsi Mimosalla on allergiaakin.” Kuvittelin sanoneeni viimeisen sanan perheemme koiralinjauksessa. Puheessani oli kuitenkin jotenkin tutun oloinen kaiku. Tajusin, että jotenkin näin minullekin sanailtiin, kun lapsena haaveilin koirasta. Vuoden takaiset ruokapöytäkeskustelut saivat kuitenkin käänteen tänä keväänä. Nyt syliini vipeltää pieni pörröinen ilopilleri, jonka nallekarhumaiset nappisilmät vakuuttavat jokaista lipaisua: olen maailman ihanin ja tärkein.

Huomasin puolisossani Apassa koirakuumetta jo alkukeväällä. Hän oli vienyt tyttäremme Jeminan kaverilleen ja palasi uudet ajatukset mielessä. Kaverin havannankoira oli saanut mieheltäni täydet söpöyspisteet. ”Siinähän se on, teidän perheenne uusi koira!”, hän kertoi ensimmäisestä ajatuksestaan nähtyään Kodan. Tästä tapauksesta perheemme koirakeskustelut alkoivat virittyä myönteisempään suuntaan.

Joidenkin viikkojen päästä, eräänä keväisenä aamupalahetkenä Apa sitten teki tyhjentävän keskusteluavauksen. ”Haluan kertoi teille asiasta, jonka Jumala on laskenut sydämelleni. Minulle on syntynyt ajatus, että Jumala haluaa ilahduttaa teitä lapsia erityisestä syystä. Te olette niin monta kertaa palvelleet seurakunnissa musiikissa. Olette tsempanneet ja kulkeneet mukana antaen lahjanne Jumalan käyttöön. Siksi Jumala haluaa ilahduttaa teitä koiralla. Koin suorastaan kehotuksen, että teidän kuuluisi saada koira.”

Syvä hiljaisuus laskeutui, ja lapset olivat ihmetyksen sekaisessa tunnelmassa ja liikutuksessa. Mimosa sai huudahdettua, että onpa Jumala tosi mahtava! Ja samalla totesin Apan kanssa, että näitä sanoja ei taida olla enää mahdollista peruuttaa. Ainoastaan saatoimme vedota hankinnan lykkäämiseen, sopivaan ajankohtaan. Ja kesäksi suunnitellun Japaninmatkan vuoksi koiraahan ei voisi vielä hankkia.