Alecja Pekkanen oli vasta pikkulapsi, kun hän ensimmäisen kerran kuljeskeli pitkiä aikoja Pietarin kaduilla, viettäen aikaa viemäreissä ja asemilla katulapsien seurassa varastellen heidän kanssaan. Kun hän palasi retkiltään kotiin, viinan huuruiset vanhemmat totesivat huolettomasti, että tulithan sinä takaisin.

Lapsuus ja nuoruus oli traumaattinen, joten siitä puhuessaan Alecjan täytyy pitää muutama tauko, ottaa happea ja kuivata kyyneliä. Hän muistaa pelottavista tapahtumista huolimatta lapsuusvuosistaan paljon. Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa syntynyt ja siellä 9-vuotiaaksi asti asunut Alecja ei puhu venäjää, vaikka tunnistaakin sanoja ja lauseita helposti.

– Kieli varmasti palautuisi hyvin, jos puhuisin ja kuulisin sitä, sillä se on äidinkieleni, Alecja toteaa. Alecja oppi suomen kielen nopeasti, sillä hänet adoptoitiin Suomeen 9-vuotiaana. – 12-vuotiaana minut otettiin huostaan ja jouduin lastensuojelukierteeseen. Ajauduin nopeasti huumemaailmaan ja juhlimiseen. Minusta tuli huumebisneksessä taitava, koska osasin olla uskottava ja selviytyä. Ajauduin syvemmälle alamaailmaan.

Lue Alecjan koskettava tarina kokonaisuudessaan Christina-lehden numerosta 6/22.

Kuva: Outi Mähönen