Helka muistaa sota-ajoista yksittäisiä asioita. Kodin seinällä on mustavalkoinen valokuvataulu, jossa on Helkan perhettä. Hän kaivaa esiin enemmänkin vanhoja valokuvia ja kertoo sisaruksistaan, joita kuvassa hymyilee liuta pienen Helka-tytön seurana. –Isä tutustui erääseen evakkomatkalla olleeseen viipurilaiseen ammattivalokuvaajaan, joka harrasti metsästystä kuten isäni. Hän alkoi käydä isän kanssa metsällä. Valokuvaaja otti meistä lapsena hyviä kuvia, jotka toimivat nykyään suurennoksinakin, kun ovat niin tarkkoja.
–Koen, että sota ei järkyttänyt perusturvallisuuttani, sillä kotonamme vallitsi turvallinen ilmapiiri ennen sotaa ja jopa sodan aikana. En muista kunnolla evakkojen saapumista kotinurkkiimme, mutta sen tiedän, että äitini otti heidät lämmöllä vastaan. Muistan sellaisen tilanteen, kun sotamiehet olivat pihassamme tekemässä isolla rautapadalla ruokaa ja sotilaat söivät siinä äärellä. Myös sellainen hauska ja tärkeä muisto minulla on, kun sotamies otti minut noin viisivuotisena katsomaan hevosia ja sain pitää kädessäni hänen ratsupiiskaansa. Se oli pikkutytölle niin tärkeä hetki!
Helkan isä lähti tuhansien muiden miesten tavoin sotaan. Hänen sieltä palatessaan kodin ilmapiiri ei ollut enää niin kevyt, sillä sota jätti jälkensä kaikkeen ja kaikkiin, niin myös Helkan perheeseen. Perheen äiti kuitenkin piti parhaansa mukaan huolen, että lapset kokivat niin tasaisen lapsuuden kuin mahdollista. Helkan veli on sanonut oivaltavasti, että todellisia sotakorvauksia maksetaan meissä. –Kuitenkin maalla oli verrattain hyvä kasvaa ja elää sodan jälkeenkin. Siellä oli tilaa olla ja leikkiä ulkona. Maaseudulla elämä oli tahdiltaan rauhallista, Helka kertoo.
Lue Israelin konkarimatkaajan, Helka Puonnin tarina uusimmasta Christina-lehdestä!