Kuinka selviytyä menetyksestä, surusta, joka pakottaa polvilleen? Tänä vuonna 60 vuotta täyttävä laulaja ja teologi Hanna Ekola on menettänyt viisi läheistään, viimeisenä aviomiehensä 13 vuotta sitten. Surun keskellä häntä on lohduttanut toivo, joka ei ole vain kaunis sana vaan voimanlähde.

Pöydän toiselta puolelta minua katselevat ystävälliset silmät. Istumme kahvilla laulaja, lauluntekijä, kirjailija ja teologi Hanna Ekolan kanssa herttaisessa tienvarsikahviossa Vanhan Turuntien varrella. Hänen katseessaan näkyy elettyä ja kohdattua surua, luomisen iloa ja herkkyyttä. Kulunut puolitoista vuotta on tuonut silmiin myös mietteliäisyyttä. Pandemia pyyhki työkalenterin tyhjäksi yhdessä päivässä, ja 30-vuotistaiteilijakiertue, jonka eteen oli tehty kovasti töitä, jäi pitämättä. Mutta kun 60 vuotta täyttävä Hanna kertoo elämästään, hän on ennen kaikkea kiitollinen.

–Mielessäni on valtava kiitollisuus elämästä. Olen miettinyt sitä, miten onnellisessa asemassa olen siitäkin huolimatta, että elämässä on ollut suuria suruja ja menetyksiä. Ne ihmiset, jotka ovat elämästä kiitollisia, ovat usein niitä, jotka ovat menettäneet paljon tai joutuneet lujille. Elämän arvon näkeminen tässä päivässä on minulle helppoa.

Kuluneen vuoden aikana ja uuden vuosikymmenen kynnyksellä Hanna on ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen pysähtynyt ja katsonut elämäänsä taaksepäin.

–Siitä lähtien, kun lähdin keikkailemaan, on käsillä aina ollut jokin projekti. Olen pitänyt kaksi lyhyttä keikkataukoa mutta muuten olen mennyt voimalla eteenpäin. Olen asunut maalla, jossa on toki ollut myös hiljaisuutta ympärillä, mutta seuraava työ on aina ollut odottamassa. Nyt kaikki on pysähtynyt puoleksitoista vuodeksi ilman takeita siitä, millaisena elämä jatkuu. Olin 29-vuotias, kun ensimmäinen levyni julkaistiin, ja nyt siitä on 31 vuotta. On siis kulunut suunnilleen sama aika ennen Villihevosia ja niiden jälkeen. Yllätyin itsekin siitä, että täytänkö minä jo 60! Olen saanut elää hyvän elämän mutta olen utelias ja odottavainen tulevaisuuden suhteen.

Teksti: Susanna Suomi

Kuva: Outi Mähönen

Lue Hanna Ekolan 60-vuotishaastattelu.