Leena Metsämäki työskentelee Radio Patmoksessa erikoistoimittajana, sekä vastaa osin Patmos Lähetyssäätiön lähetystyöstä. Sitä ennen hän toimi pitkään One Way Missionissa sekä Patmoksen lähetystyöntekijänä Etiopiassa. Uskoontulo 21-vuotiaana elintarviketieteiden opiskelijana mullisti koko hänen elämänsä ja määritti tulevaisuudelle uuden suunnan

– Olin lapsenuskossa. Maatalon tyttönä rukoilin lehmienkin puolesta, jos ne olivat sairaana. Lapsilla on usein iltaisin omia rukousrimpsujaan, niin minullakin. Kun olin siunannut kaikki tärkeät ihmiset ja eläimet, lopetin rimpsuni sanomalla Jumalalle: ”Siunaa Jeesusta ja itseäsi.” Kerran sain korvin kuultavalla äänellä vastauksen: ”Kiitos.” Nuorena olin sen verran rikkinäinen, että lähdin pois lapsenuskostani. Olin lapsuudessani kokenut turvattomuutta, mutta en voi syyttää ketään toista siitä, että lähdin kulkemaan toiseen suuntaan. En kuitenkaan kieltänyt Jumalaa.

Leena opiskeli Helsingissä ja uskonasiat alkoivat vaivata mieltä. Nuoresta naisesta ajatus uskovaisen elämästä tuntui vaikealta. Ei hän pystyisi olemaan mikään malliuskova, ei hänen tahdonvoimansa riittäisi siihen. Tyhjyyden tunne sisimmässä syveni.

– Ihailin uskovia mutta en ymmärtänyt, että Jumala antaa voiman uudestisyntymiseen. Sisälläni oli Jumalan kaipuu, koska olin tuntenut Jumalan lapsena, joten mikään muu ei tyydyttänyt minua. Muistan kävelleeni kadulla ja ihmetelleeni, että miten muut ihmiset jaksavat elää ja olla iloisia. Elämä tuntui tarkoituksettomalta ja olin valtavan pettynyt. Olo oli kuin pettyneellä vanhalla ihmisellä.

Leena tapasi uskovaisen opiskelukaverin, kauniin tytön, joka meikkasi. Se huojensi Leenan pelkoa siitä, että uskoon tultua pitäisi muuttua joksikin aivan toiseksi. Mutta Jumala kohtasi Leenan lopulta One Way Missionin Perjantai Kristukselle -tapahtumassa.

– Seisoin kadulla ja itkin. Tuntui siltä, että olin löytänyt jotain, jota kaipaan. Joku tuli juttelemaan ja kerroin hänelle, että olen miettinyt uskonasioita mutta että tunteeni tulevat ja menevät. Tämä evankelista kertoi sitten, että ei uskoontulo ole tunneasia vaan tahdon ratkaisu. Vastaus oli niin yllättävä ja helpon kuuloinen, että mietin, voiko se edes olla totta. Iltatilaisuudessa Helsingin vanhassa kirkossa itkin koko tilaisuuden ajan ja menin alttarille rukoiltavaksi.

Lue koko juttu uusimmasta Christina-lehdestä!

Teksti: Susanna Suomi

Kuva: Outi Mähönen